Teksti: Teemu Lari
Kuvat: Jessica North
Keskiviikkona 8.2. Helsingin yliopiston Tiedekulmassa kysyttiin: Ovatko ekonomistit aikamme haasteiden tasalla? Tapahtuma avasi monitieteisen, Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman ”Rethinking the Serviceability of Economics to Society (ReSES)” -hankkeen. Paikan päällä keskustelua seurasi ilahduttavat satakunta ihmistä, ja livestriimin päässä oli parisataa kiinnostunutta lisää.
Tilaisuuden puheenjohtaja, professori Uskali Mäki selitti aluksi, mistä ReSES-hankkeessa on kyse. Projekti kysyy, mikä on taloustieteen, tuon mielipiteitä harvinaisen voimakkaasti jakavan mutta vaikutusvaltaisen tieteenalan sopiva rooli yhteiskunnassa, kulttuurissa ja politiikassa. Miten taloustiede voi palvella yhteiskuntaa tässä ajassa? Minkä pitäisi muuttua taloustieteessä, muussa yhteiskunnassa tai näiden välisessä suhteessa, jotta taloustiede olisi mahdollisimman suureksi hyödyksi yhteiskunnalle? Mikä on tutkijoiden tiedollisen auktoriteetin suhde heidän vastuuseensa? Mihin kysymyksiin taloustieteeltä voi odottaa vastauksia, entä mihin ei? Miten taloustiede asemoi itsensä suhteessa muihin tieteisiin ja niiden tutkimiin ilmiöihin?
Keskusteluun johdatteli lyhyt esitelmä, jonka University College Londonin professori Wendy Carlin piti videoyhteyden kautta. Carlin tunnetaan muun muassa uudenlaista taloustieteen oppimateriaalia kehittäneen CORE-hankkeen johtajana. Esitelmä perustui pitkälti Carlinin ja Samuel Bowlesin artikkeileihin (tähän ja tähän) joissa hahmotellaan kapitalismin tulevaisuutta ja post-uusliberalistista yhteiskuntaa.
Seuraavaksi siirryttiin hyvässä hengessä mutta näkemyseroja vähättelemättä käytyyn paneelikeskusteluun, johon oli kutsuttu Helsingin yliopiston taloustieteen professori Roope Uusitalo, Sitran johtava asiantuntija Eeva Hellström, VTT:n tutkija ja Rethinking Economics Suomi -yhdistyksen puheenjohtaja Riina Bhatia sekä Kuluttajatutkimuskeskuksen professori Mika Pantzar, joka kuuluu myös ReSES-hankkeen työryhmään.
Uusliberalismin seuraaja
Carlinin alustuksen ydin oli, että uusliberalismin tilalle tarvitaan uusi talouspoliittinen paradigma (economic policy paradigm / paradigm in political economy), eli uusi tapa suhtautua talouteen ja sitä koskevaan politiikkaan. Carlin ja hänen kanssakirjoittajansa Bowlesin hahmottelemassa historiassa eräs varhainen talouspoliittinen paradigma on klassinen liberalismi, joka syntyi haastamaan perinteisiä yhteiskunnallisia valtasuhteita ja asemia, mutta ei pystynyt palvelemaan yhteiskuntaa 1930-luvun laman tuoman suurtyöttömyyden oloissa. Työttömyyttä ratkaisemaan syntyi keynesiläisen sosialidemokratian paradigma, joka puolestaan kohtasi loppunsa 1970-luvulla, kun sen ei nähty tarjoavan ratkaisuja samanaikaiseen inflaatioon ja talouskasvun hyytymiseen. Tällöin suosioon nousi uusliberalismi.
Uusliberalismin kohtaamiin (ja osittain sen tuottamiin) ongelmiin kuuluvat ainakin rahoitusmarkkinoiden epävakaus, epätasa-arvon kasvaminen, ilmastokriisi ja populismin nousu. Mistä löytyisi uusliberalismin seuraaja?
Carlin ja Bowles erottavat neljä toisiinsa kietoutuvaa osatekijää, joista talouspoliittiset paradigmat koostuvat. Ensinnäkin on eettinen perusta. Uusliberalistisessa ajattelussa keskeiset arvot ovat negatiivinen vapaus ja proseduraalinen oikeudenmukaisuus – kaikki on hyvin, kunhan yksilöiden toimintaa ei aktiivisesti rajoiteta. Vaurauden epätasainen jakautuminen ei ole väärin, jos siihen johtava prosessi ei riko kenenkään oikeuksia. Uusliberalismia seuraavassa paradigmassa huomio kohdistuu vallan tasaisempaan jakautumiseen yhteiskunnallisissa suhteissa, kaikkien mahdollisuuteen tulla kuulluiksi ja arvostetuiksi, kestävyyteen ja yhteisöllisyyteen.
Toinen osatekijä on taloustieteellinen mallintamistapa. Tällä Carlin ja Bowles viittaavat siihen, millaisena ihmiset ja yhteiskunta kuvataan taloustieteellisissä malleissa. Kaikkeen tieteelliseen mallintamiseen kuuluu huomion rajaaminen olennaisina pidettyihin tekijöihin, mutta varsinkin ihmisiä tutkittaessa huomion voi keskittää ja kohdentaa valtavan monella vaihtoehtoisella tavalla. Uusliberalistiseen ajatteluun ja arvopohjaan istuu hyvin sellainen tieteellinen mallintaminen, joka olettaa ihmiset omaa etuaan tavoitteleviksi täysin rationaalisiksi toimijoiksi. Markkinoilla taas oletetaan vallitsevan täydellinen kilpailu.
Uusi paradigma omaksuu mallintamisen lähtökohdiksi aineksia useista taloustieteen perinteistä: Karl Marxilta (1818–1883) ajatuksen siitä, että työnantajien ja työntekijöiden välinen valtasuhde on otettava vakavasti. Friedrich Hayekiltä (1899–1992) se ammentaa näkökulmia kilpailumekanismin toimintaan. Myös käyttäytymis-, informaatio-, identiteetti- ja institutionaalinen taloustiede ovat post-uusliberalistisen talousajattelun lähtökohtia.
Kullekin paradigmalle tunnusomaiset talouspoliittiset ideat (emblematic policies) ovat kolmas komponentti. Ideat politiikkatoimista yhdistävät eettisen arvopohjan taloustieteellisiin malleihin. Uusliberalismille olennaisista politiikkaideoista Carlin mainitsi muun muassa vapaiden markkinoiden ja yksityistämisen hyödyllisyyden. Uudessa paradigmassa tasa-arvoon tähtäävillä politiikkatoimilla, kuten perintöverolla, olisi suurempi rooli. Siihen kuuluisivat myös politiikkatoimet, joilla pyrittäisiin mahdollistamaan yrittäjyys ja riskinotto aiempaa laajemmalle joukolle ihmisiä. Carlin ja Bowles esittävät, että perustulolla olisi tällainen vaikutus.
Lisäksi uudessa paradigmassa luovutaan “valtio tai markkinat” -vastakkainasettelusta politiikkatoimien suunnittelussa. Ylhäältä määrättävä pakko ja markkinavaihdon sääntely eivät ole ainoat keinot, joilla ihmisten toimintaan voi vaikuttaa, vaan myös sosiaalisten normien noudattamisella, velvollisuudentunnolla sekä arvoilla ja identiteetillä on roolinsa. Esimerkiksi koronapandemian yhteydessä monet ihmiset käyttivät kasvomaskeja ja rokottautuivat myös ilman lakiin perustuvaa pakkoa tai rahallisia palkkioita. Tällaista poliittisen ajattelun muutosta tukee, että taloustieteellinen mallintaminen on laajentunut ottamaan huomioon muitakin motivaatioita kuin oman edun tavoittelun. Herää myös kysymys, lisääkö tällainen poliittisen mielikuvituksen laajentuminen kysyntää muille ihmistieteille ja tieteidenvälisyydelle poliittisessa päätöksenteossa.
Neljäs Carlinin ja Bowlesin nostamista talouspoliittisen paradigman osatekijöistä koostuu talouden kansankielestä eli akateemisen kontekstin ulkopuolella omaksuttavista puhetavoista ja retoriikasta. Miten asiantuntijat puhuvat taloudesta suurelle yleisölle ja poliittisille päättäjille? Millaisia kielikuvia käytetään? Millaisten käsitteiden ja iskulauseiden ympärille talouspolitiinen keskustelu rakentuu? Mistä toteamukset saavat itsestäänselvyyden aseman kussakin ajassa?
Carlinin ja Bowlesin kerronnassa klassisen liberalismin retoriikkaa edustaa filosofi ja taloustieteilijä Adam Smithin (1723–1790) toteamus siitä, ettei leipä tule pöytään leipurin hyväntahtoisuuden takia, vaan koska hän leivän myynnillä tavoittelee omaa etuaan. Keynesiläisen sosialidemokratian sanastoon kuuluu toteamus, jonka mukaan hyvin palkatut työntekijät pitävät huolta kysynnästä. Uusliberalismin lentäviin lauseisiin taas kuuluu Margaret Thatcherin (1925–2013) toteamus, ettei yhteiskuntaa oikeastaan ole olemassa. Uusliberalismille ominaisiin kehystyksiin kuuluu esimerkiksi ammattiliittojen näkeminen etujärjestöinä, jotka ajavat pienen ryhmän etua muiden kustannuksella.
Mitkä olisivat uusliberalismin jälkeiselle ajalle ominaiset puhetavat, käsitteet, mielikuvat, kansanviisaudet? Vasta jälkiviisaus tarjonnee vastauksen, mutta Carlin ja Bowles arvelevat siihen kuuluvan sellaisia käsitteitä ja periaatteita kuin ”todellinen vapaus” ja ”eettinen toiminta on taloudellisesti kannattavaa”.
Poimintoja paneelikeskustelusta
Mäki johdatti paneelikeskustelun osallistujia ottamaan kantaa ReSES-projektin käsittelemiin aiheisiin. Tuloksena oli joukko kiinnostavia näkemyksiä.
Eräs tärkeä kysymys on, tutkivatko taloustieteilijät tämän päivän polttavimpia ja olennaisimpia kysymyksiä. Uusitalo huomautti, että taloustieteilijät eivät suinkaan ole jättäneet huomiotta ilmastonmuutoksen ja koronapandemian kaltaisia ongelmia, vaan ovat ottaneet ne hyvin vakavasti. Siltä ainakin näyttää, jos katsotaan tutkimusjulkaisujen määrää näistä aiheista. Mäki kommentoi tähän, että tutkimusaiheiden saaman huomion määrää pitää arvioida suhteessa aiheen merkittävyyteen: saako kukin aihe työtunteja ja huomiota oikeassa suhteessa aiheen merkittävyyteen?
Hellström nosti aihevalintojen ohelle kysymyksen siitä, lähestytäänkö tutkittavia aiheita tarpeeksi monesta eri näkökulmasta: tärkeää ei ole vain se, mitä tutkitaan, vaan myös se, miten tutkitaan. Tähän liittyen Uusitalo myös puolusti taloustieteilijöiden tapaa keskittyä ”numeroiden tutkimiseen” laadullisen tutkimuksen kustannuksella. Poliittisessa päätöksenteossa numeroilla on hänen mukaansa niin keskeinen rooli, että niihin kannattaakin keskittyä: kuinka suuri vaikutus milläkin päätöksellä olisi, ja paljonko rahaa tarvitaan minkäkin ehdotuksen toteuttamiseen?
Taloustieteellisen tutkimuksen lisäksi paneelikeskustelussa käsiteltiin myös taloudesta käytävää yhteiskunnallista keskustelua sekä taloustieteilijöiden roolia politiikassa. Bhatia peräänkuulutti keskusteluun lisää demokraattisuutta ja inklusiivisuutta. Hänen mukaansa monet ihmiset kokevat, etteivät he pysty osallistumaan taloutta koskevaan keskusteluun eivätkä saa ääntään kuuluviin. Lisäksi hän piti tärkeänä, että keskusteluun tuodaan myös kriittisiä näkökulmia talouskasvuun. Talouskasvun kyseenalaistamaton asema taloustieteilijöiden puheenvuoroissa puhutti myös tapahtumaan liittyvässä sosiaalisen median kommenteissa.
Pantzar totesi, että taloustiede on viime vuosikymmeninä muuttunut monipuolisemmaksi ja avoimemmaksi uusille ajattelutavoille. Pantzar arveli, että nykyinen taloustiede saattaa kuitenkin kärsiä huonosta maineesta, jonka aiempien sukupolvien taloustieteilijät ovat saaneet aikaan. Hänen mukaansa taloustieteilijät – jotka tyypillisesti ottavat ihmisten itsemääräämisoikeuden ja vapauden hyvin vakavasti – ovat sortuneet aiempina vuosikymmeninä liikaa sanelemaan, että hallitusten on tehtävä uusliberalistista politiikkaa.
Millainen taloustieteen rooli ja tehtävä on?
Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että taloutta tulee tutkia monipuolisesti. Kuten Uusitalo sanoi, talous on liian iso asia jätettäväksi vain taloustieteilijöille. Erimielisyydet liittyivät enemmänkin siihen, miten tällainen monipuolisen tiedon tuottaminen pitäisi järjestää. Onko taloustieteen muututtava monipuolisemmaksi, vai riittääkö, että muille taloutta tutkiville yhteiskuntatieteille annettaan enemmän huomiota?
Paneelikeskustelun lopussa Eeva Hellström tuli kiteyttäneeksi ReSES-hankkeen idean osuvasti. Hän peräänkuulutti taloustieteenkin tarvitsevan ”aikalaisdiagnoosia”: keskustelua, jossa pohditaan, millaista aikaa elämme ja mikä taloustieteen rooli ja tehtävä on juuri tässä ajassa. Kuten jo tällainen lyhyt katsaus paneelikeskustelussa sivuttuihin teemoihin osoittaa, ovat kysymykset hengästyttävän laajoja ja monitahoisia.
Maaliskuussa George F. DeMartino tulee puhumaan kirjastaan “The Tragic Science: How Economists Cause Harm (Even When They Aspire to Do Good)” Zoomissa 22.3. klo 16:00-18:00. Hänen esitelmäänsä kommentoi Caterina Marchionni.
ReSES -Rethinking the Serviceability of Economics to Society -projektin seuraava keskustelutilaisuus Tiedekulmassa järjestetään 28.4., jolloin puhumme Erik Angnerin kanssa siitä, miten taloustiede voi muuttaa maailman.
